Kiintymyssuhteesta tavaroihin

Yritän parhaani mukaan opettaa poikia arvostamaan tavaroita. Ostamme uutta harkiten ja ennen kauppaan suuntaamista selvitän usein löytyisikö sama tavara jostain kierrätysryhmästä. Poikien vaatteita huollan niin että ne voisivat kelvata vielä jatkokäyttäjällekin ja omani käytän loppuun (eilen jumppailin alakouluaikaisissa trikoissani!). Kalliit tai muulla tapaa arvokkaat tavarat säilytetään vielä pääasiassa poikien ulottumattomissa ja muita opetamme käsittelemään sopivalla varovaisuudella. Lelujen ja varsinkin poikien omien kirjojen kohdalla ei valvonta ole aina toiminut, mutta tahallisesta tuhoamisesta ei kumpikaan ole jäänyt (vielä) kiinni.

Vahinkokierros nro 2

Viime viikolla keräilin pois talvisimpia sisustuselementtejä ja nostin tilalle kaksi koulutyönä tekemääni savinorsua. Niillä ei ole koristetta kummempaa funktiota eikä merkittävää tunnearvoakaan, joten ne saivat koemielessä asettua keittiön ikkunalaudalle. Meni puoli tuntia siihen että pojat löysivät norsukaksikon. Meni 10 minuuttia ja toiselta norsulta puuttui yksi jalka, kärsä ja pala korvalehteä.Vahinkoa pyydettiin anteeksi, norsun osat liimattiin ja opittiin että näinkin hauraasta materiaalista tehdään leikkimään houkuttavia esineitä. Itse taas huomasin että lapsien myötä oma suhtautumiseni maalliseen omaisuuteen on muuttunut astetta jos toistakin rennommaksi. Toki naarmut keskellä taulutelevisiota harmittavat ja korjaushommat tuntuvat ylimääräiseltä vaivalta, mutta elämästä nyt vaan tahtoo jäädä jälkiä. Tavaroihin ja joskus niitä tärkeämpiin ihmisiinkin.