Työmatkani loppupuoliskolla on varsin paljon risteyksiä ja varovaisuutta vaativaa liikennettä. Onnettomuuspaikka ei kuitenkaan ollut yksi vaarallisimmista kohdista. Törmäys auton kanssa tapahtui keskellä pyörätietä kun tallista kadulle suuntaamassa ollut kuski jätti viimeisen tsekkauksen tekemättä ennen kaasuttamista. Rekisterikilven kolhusta päätellen pyöräni poljin oli osunut siihen ennen kaatumista. Tuntien odottelun ja poliisi- ja ambulanssikyydin jälkeen pääsin Töölön tapaturma-asemalle hoitoon.
Polvi valo- ja röntgenkuvattiin ja operoitiin heti kun nukutus oli mahdollista tehdä. Itse en nukutusta pyytänyt, mutta hoitokertomuksen luettuani oli tosiaan parempi, etten ollut leikkaussalin tapahtumista tietoinen. Polven haavaa ei voitu infektioriskin vuoksi sulkea heti maanantaina, joten jäin osastolle odottelemaan uutta, keskiviikolle suunniteltua leikkausta.
 |
| Joose kyseli koska äiti lähtee mukaan kotiin, Joonaa kiinnosti enemmän suklaat ja limut. |
Odottavan aikaa helpottivat rakkaat vieraat ja näiden tuomat viihdykkeet. Harmitusta taas toivat pitkien paastojaksojen ja valvomisen tuoma väsymys, leikkauksen lykkäysten ja peruutusten aiheuttama turhautuminen, huonosti asetetut lohduttavat sanat ja odottelun haastavat fyysiset puitteet kuuden hengen huoneessa.
 |
| Hoitajien arvio tarvitsemieni nenäliinojen määrästä. Riittivät kuitenkin. |
 |
| Ensimmäinen oikea ateria kolmeen päivään. Parasta aikoihin. |
Cheddar-juusto (Joonan näkemys haavalapusta) polvessani kepittelin jo perjantai-iltana kotiin. Saunavuoro jäi kuitenkin väliin eikä jalkaa ole kolmeen viikkoon koukisteleminen. Vähällä pääsin!
Kotona parantumista ovat edistäneet ystävien ja sukulaisten kauniit teot ja tietysti oman perheeni läheisyys ja tuki. "Paras onnettomuus on sellainen, jossa melkein sattuu tosi pahasti." tiivisti huonekaverinikin sairaalassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti